Monesti tuo aihe on herättänyt keskustelua sosiaalisessa mediassa. siitä on tehty realitty sarjoja ja dokumentteja.

Asia vetää mielipiteitä moniin eri suuntiin.

Tässä siis minun mielipiteeni. Olen itse teiniäiti,tulin raskaaksi ensirakkaudelleni ollessani vasta viisitoista. Leevi syntyi kun olin kuusitoista. minua edelleenkin karmii katsoa vanhaa äitiys korttiani. Äidin ikä 16. Olin viikolla 23 kun vihdoin annoin itseni ymmärtää että todellakin olen raskaana. Lapsen isä oli silloin 23 vuotias. Kun menin ultraan hyvin pian neuvola käyntini jälkeen, luulin vieläettä raskausviikkoja olisi ollut vasta 12. Mutta kun Leevi potkasi ultraus laitetta ja tunsin sen selvästi. Kätilö ihmettteli etten ollut muka aikasemmin tuntenut potkuja. En ollut vain yksinkertaisesti halunnut tuntea niitä.

Kaksi päivää ultran jälkeen äitini tuli huoneeseeni kun olin vaihtamassa paitaa, hän kysyi heti että olenko raskaana. Ihme oli se että hän näki vain selkäni. Tunnustin hänelle ja näytin ultra kuvan. Kun kerroin etten itsekkään tiennyt asiasta mitään ennen kuin edellisellä viikolla hän uskoi sen heti, olin kuulema muuttunut viikossa erillaisemmaksi.

Ei kestänyt kuin puolituntia niin kaikki sisareni tuli kotiin ja onnitteli minua. Lapsen isää kun tuli koulusta illalla hän ei osannut oikein sanoa mitään ja meni vaan pois paikalta.

Äiti ei antanut muuta mahdollisuutta kuin että en saa muuttaa mihinkään ennnen kuin vauva syntyy ja saan tukevan alun vauvan kanssa. En osannut pelätä synnytystä, en osannut pelätä yöheräämisiä tai sitä tulevaa vastuuta. Mutta kun sen aika tuli, olin ymmälläni päästäni. Kaikki oli raskasta, rintatulehdus pakotti minut lopettamaan imettämisen, eli epäonnistuin. Yö heräämiset olivat hirveitä, tuntui ettei minulla ole mitään heräämis hormooneita joista neuvolatäti kertoi. Vauva tuntui joskus jopa taakalta mutta suurin osa ajasta oli onnellista olemista. mutta kumminkin jouduin masennukseen, en vauvan takia, Leevi oli kaikkeni. Vaan sen takia että tajusin että tuo mies, lapseni isä olisi koko loppuelämäni vierelläni, Niin minulle lapsesta asti kerrottiin että kun yhteen mennään, lapsi hankitaan niin siihen sitten jäädään. Lestadiolaisuus. Mutta se on asia erikseen.

Niin ei käynyt, muutin ensimmäisen kerran pois kotoani neljän kk kuluttua vauvan synnyttyä. sen jälkeen muutimme viidesti. Kuudennen kerran muuttaessani, muutin vain minun ja lapseni tavarat. olin silloin vasta 18 vuotias. Päätin että en halua olla vastuussa kahdesta lapsesta. Mieheni ei koskaan tuntunut aikuistuvan.

Lähdettyäni pois miehen luota, ei hän tullut tapaamaan Leeviä kuin kerran sen jälkeen.

Siinä oli tämän teiniäidin tarina, mielestäni teiniäitiys ei pitäisi olla ensimmäisenä mielessä kun parisuhteeseen pomppaa pienenä. Ei 15- 19- vuotias ei vielä ole aikuinen, ei oikeasti ole. Et ole koskaan kokenut mitään oikeasta elämästä etkä välttämättä kykene hoitamaan toista lasta kun olet vielä itse lapsi. Kaikilla ei ole yhtä hyviä tukipilareita kuin mitä minulla oli. Ilman äitiäni en tiedä missä nyt olisin.

En todellakaan suosittele kenellekkään teiniäitiyttä, se on raskasta. Jos olisi aikankone, menisin läimäyttämään 15- vuotiasta itseäni ja kovaa.

 

Tunnen nyt että olen valmis äidiksi. Minulla on todella hyvä, rakastava mies, ihana koti, ja vakaa talous. Minulla on kaikki palikat kohdillaan vauvan tuloa varten. Nyt voin ylpeänä kertoa ihmisille että olen raskaana. Enään minun ei tarvitse hävetä kasvavaa mahaani niinkuin nuorempana. Nyt odotan innolla kaikkea sitä "uutta" mitä minulla on edessäni.